Mielestäni lapsen pitää olla tärkein, on lapsi sitten biologinen tai adoptoitu. Kenenkään ei kannata haluta lasta jos ei ole valmis vanhemmuuteen. Niin biologinen kuin adoptoitu lapsi ansaitsee olla rakastettu ja odotettu molempien vanhempien taholta. Odotusaikana vanhempien ajatukset siitä kun lapsi syntyy voi olla tietynlaiset ja vasta todellisuus näyttää mitä lapsiperheenä eläminen tuo tullessaan.

 

Meillä ainakin käytiin näitä asioita tarkasti läpi adoptioneuvonnassa. Minä mietin niitä kotitehtävissä ja mies sitten tapaamisissa neuvonnanantajan kanssa, kun hänen kirjalliset tuotoksensa olivat aika suppeat. Mutta helpolla ei meistä kumpikaan päässyt ja mietin monesti neuvonnan aikana että tämän tyyliset tapaamiset olisivat hyväksi myös biologista lasta toivoville. (Kuinkahan moni tuleva vanhempi voisi siinä vaiheessa muuttaa mielensä ja jättää lapsihaaveet?)

 

Toinen asia mitä kirjoituksessa käsiteltiin oli pakkomielle. Voiko lapsen saaminen olla pakkomielle? Minusta se voi olla. Mutta onko suurempi todennäköisyys että lapsen saaminen on pakkomielle adoptiossa tai se että biologisen lapsen saaminen on pakkomielle ja lapsi halutaan vaikka hoidoilla?

Mitä muita pakkomielteitä on olemassa? Jos ihminen on työtön ja hänen pakkomielteenä on saada töitä, niin onko se paha asia? Saako sellainen ihminen helpommin töitä jolla töiden saaminen on pakkomielle? Milloin pakkomielteestä on haittaa ja voiko siitä joskus olla hyötyä?

Missä menee raja että joku asia luetaan pakkomielteeksi?

 

Minulla ei ole lasta. Minä haluaisin lapsen, mutta elämäni ei pyöri yksistään tämän asian ympärillä. Elän ihan normaalisti omaa elämää ja kaikki minut tuntevat eivät tiedä meidän adoptio-odotuksesta. Joinakin päivinä en ehdi ajatellakaan lasta ja joskus taas tekee mieli ostaa jotain lapselle valmiiksi.

 

Jos vertaan tätä aikaa siihen, kun kävin lapsettomuushoidoissa, niin tämä on siihen verrattuna aivan ihanaa aikaa ja nautin elämästä. Lapsen saaminen ei ole minusta kiinni, en pysty vaikuttamaan siihen mitenkään. Lapsettomuushoidoissa oli ajatukset koko ajan kiinni kuukautiskierrossa / hoidoissa / lääkkeissä ja niiden vaikutuksissa. Mietin estänkö liikunnalla tai jollakin muulla tavalla raskauden. Elämä oli stressaavaa! Parasta adoption aloittamisessa oli tuon stressin loppuminen.

 

Elämä on tässä ja nyt. Minulla ei nyt ole ongelmatonta elämää eikä se sellaiseksi muutu vaikka saisinkin lapsen. Olen nähnyt sen verran monelta kantilta millaista lapsiperheen elämä on haasteineen ja mihin se voi pahimmillaan johtaa. Nyt on aika nauttia niistä asioista jotka on tällä hetkellä hyvin ja ehkä sitten jaksan paremmin mahdolliset lapsiperheen haasteet.

 

Mitä mieltä sinä olet?