Kun aloitimme adoptioneuvonnan, meille teroitettiin että meille ei luvata lasta. Mutta silti ajatus lapsesta ajoi meitä eteenpäin. Kerroimme innoissamme adoptiosta lähisukulaisille, ystäville ja läheisille. He olivat mukana ja jotkut mietti mitä lastentarvikkeita saamme heiltä. Adoptioneuvonta oli ohi. Kun tuli puhelutuntemattomasta numerosta, tuli pieni jännitys, voisiko tämä olla se puhelu?

 
Vuositapaamisessa kuulimme miten jonakin vuonna lapsia oli vapautunut vain vähän adoptioon. Mutta yhtenä vuonna lapsia tuli useampia ja meiltä kysyttiin että onhan meillä lista vauvan tarvitsemista tarvikkeista valmiina. Totta kai se oli! Päivitin varalta listan, mitä olen jo ostanut ja mitä saan keneltäkin. Mutta lasta ei tullut. Jotkut läheiset eivät enää kysele miten adoptio etenee. Jotkut ovat alkaneet salaamaan meiltä asioita: meille ei kerrota alkaneesta raskaudesta. (Se on todella harmi, sillä olisin mielelläni jakamassa toisten onnea, samalla lailla kuin toivon heidän olevan jakamassa meidän onnea jos saamme oman lapsen.) Mutta kuinka tärkeät ovat ne ihmiset jotka odottavat yhdessä meidän kanssa, jotka eivät ole menettäneet toivoaan meidän lapsesta, adoptiolapsesta.
 
Odotettua puhelua adoptiolapsesta ei tule. Mielessä pyörii että montako lasta tänä vuonna on vapautunut adoptioon? Tuleeko lapsia lisää? Ovatko muutamat lapset saaneet perheessä esikoisen paikan? Tai onko joku saanut jo useamman lapsen? Interpedia julkaisee sivuillaan päivitettyä tietoa adoptioon tulleista lapsista. Mutta kotimaan adoptiosta tulee vasta keväällä tilastot edellisestä vuodesta, joten ainoaksi tiedon saanniksi jää adoptiota hoitavan haastattelu. Viime vuosi oli ihana, sain lukea kahden kotimaan adoptio-odotuksen päättymisestä lapsen saamiseen heidän blogien kautta. Mutta samalla menetin kaksi samassa tilanteessa ollutta ja siksi päädyin itse kirjoittamaan tänne kuulumisia.