Haaveilen lapsesta, omasta lapsesta. Olen haaveillut siitä jo kauan, vuosia. Olen yrittänyt mieheni kanssa saada lasta jo kauan. Mutta jäämmekö kaiken yrittämisen ja odottamisen jälkeen kahdestaan? Jääkö haaveemme lapsesta kokonaan toteutumatta?

Miksi sen joka on monelle niin helppoa on meille niin vaikeaa?

Mutta varmaan samaa kysyy työtön / asunnoton / sinkku / terveytensä menettänyt. Onko minulla oikeutta julkisesti haaveilla siitä mitä olen sydämestäni halunnut jo vuosia? Ja jonka vuoksi olen tehnyt lähes kaiken mahdollisen. Missä vaiheessa pitää tyytyä siihen että haave jää toteutumatta?

Takki on välillä aika tyhjä:  Ensin yritimme kahdestaan, sitten meitä avustettiin sairaalassa. Mutta me emme enää jaksaneet, kun kaikkea oli omilla soluilla kokeiltu. Me emme saaneet biologista lasta. Niin päädyimme pitemmän aikaa mielessä olleeseen ratkaisuun: adoptioon. Kävimme adoptioneuvonnan. meidät laitettiin kotimaan adoptioon odottamaan lasta. Ja odotus jatkuu, mutta pelkään sitä päivää kun meille sanotaan että odotuksemme on turhaa, meille ei tule tätä kautta lasta. Emme saa perheemme kolmenneksi jäseneksi adoptiolasta jota olemme kaivanneet jo monta vuotta.

Miten voi kaivata jotain jota ei ole koskaan nähnyt? Miten voi rakastaa lasta jota ei ole? Minä voin rakastaa sinua, meidän pientä lastamme jota emme ole nähneet. Olet usein ajatuksissani. Olen ostanut sinulle jotain pientä valmiiksi siitä lähtien kun aloimme odottaa sinua adoptioneuvonnan alussa. Yleensä kun ostan jotain läheiselle syntyneelle lapselle syntymälahjaksi niin ostan jotain myös sinulle. Kun käyn matkoilla, myös sinä saat oman tuliaisen.Minulla on sinulle valmiina neutraaleja vaatteita, lämmin peitto, ihania leluja ja mielenkiintoisia kirjoja. Minulla on ihan sama olisitko tyttö tai poika. Oma lapsi on aina yhtä tervetullut.

Meille ei ole koskaan luvattu että saamme adoptiolapsen kotimaasta. Siksi olimme alkuvaiheessa vaihtamassa kotimaan adoption ulkomaan adoptioon ja nyt harmittaa kun emme tehneet muutosta. Sillä sinä lapsemme olisit silloin jo varmaan meillä kotona. Mutta mikä sai meidät ajattelemaan että tulet täältä Suomesta? Sitä päätöstä emme tehneet me vaan adoptioneuvontaa tehnyt neuvoja. Kun mietimme minkä maan valitsemme, oli valinta jo tehty että sinä tulet kotimaasta. Silloin se tuntui hyvältä ratkaisulta; olisit ihan pieni ja sinulla ei olisi niin paljon muistoja entisestä. Saisit ihan pienenä tulla kasvamaan meidän luoksemme. Mutta tuletko sinä? Saammeko sen lapsen joka on meidän suurin haaveemme? Saammeko jakaa elämämme sinun kanssasi?